Koskivinos

30.06.2010, keskiviikko

Espanjalainen ei osaa sanoa ”ei” tai ”en tiedä”. Tämä johtaa virheellisiin opastuksiin, mañana-meininkiin ja katteettomiin lupauksiin. On kuulijan vastuulla lukea rivien välistä tai tähtien asennosta, milloin vastapuoli on tosissaan ja milloin suu suoltaa puutaheinää. Joskus palturin puhumisen tunnistaa helposti; puhujan katse vilahtaa katossa tai lattiassa, kun espanjalainen katsoo muuten rävähtämättä suoraan päin. Joskus käytös muuttuu yhtäkkiä poikkeuksellisen, lähes siirappimaisen ystävälliseksi tai äänen taso nousee huomattavasti. Pitää siis kuulla ja nähdä paljon muutakin kuin ääneen lausutut sanat ja yrittää siitä sitten päätellä jotain.

Olemme useamman kuukauden ajan etsineet myyntiedustajaa tukkumyyntiin. Olemme olleet kahden espanjalaisen myyjä-ehdokkaan kanssa jo loppusuoralla neuvotteluissa. Sopimusta on hiottu, tapaamisia on ollut kummankin kanssa useampi ja mainitut henkilöt ovat olleet asiasta silminnähden innoissaan.

Ensimmäisen ehdokkaan kohdalla tuli minulle, toisen kohdalla Jussille aivan viime metreillä epämiellyttävä aavistus, että kaikki ei kuitenkaan ollut ihan niin kohdillaan kuin sanoista tai kohteliaasta käytöksestä olisi voinut päätellä. Ensimmäiseltä meni melkein kaksi kuukautta ennen kuin hän sai kakaistua, että hänen työtilanteensa oli muuttunut sellaiseksi, ettei nyt ehdikään hoitaa pestiä. Toisen ehdokkaan näimme viimeksi kaksi viikkoa sitten. Silloinen tapaaminen päättyi lujaan kädenpuristukseen ja myyntitykin sanoihin: ”otan yhteyttä kahden päivän sisällä”. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan, ja hänen puhelimensa menee vastaajalle kun siihen soittaa.

Huvittavaa on, että kävin ensimmäisen ehdokkaan kanssa keskusteluita siitä, millaisia espanjalaiset ovat yhteistyökumppaneina. Hän itse aloitti kertomukset epämääräisistä lupauksista tai ihmeellisitä verukkeista, mihin on työuransa varrella törmännyt. Hänen neuvonsa minulle oli, että jos epäilen, että jonkun kohdalla ns. mättää, paras keino paljastaa lusmuilija on kysyä suoraan: ”Que pasa?” (vapaa suom: mitä nyt?). Silloin kuulemma suurin osa tekosyiden suoltajista alkaa kiemurrella ja kakistelee sitten, missä mennään.

Teki mieli kysyä neuvon kertojalta itseltään muutamaan otteeseen que pasa, mutta se pitää kuulemma sanoa kasvotusten, syvälle silmiin tuijottaen, ystävällisesti ja hieman alentuvasti. Tämä ei onnistunut, koska kyseinen neuvonikkari oli kuin saippua, jota ei tavoittanut kuin huonosti puhelimella.

takaisin ylös

05.05.2010, keskiviikko

Kevät on Etelä-Espanjassa pitkällä. Auringossa on polttavan kuuma, mutta varjossa ja iltaisin on viileää. Paseo Maritimolla (rantakatu) käy kuhina – lähes vuorokauden ympäri joku on lenkillä itsekseen, perheensä tai koiransa kanssa.

Useat suomalaisten omistamat firmat pistävät ovet kiinni toukokuussa ja avaavat uudestaan taas syksyllä. Tämä onkin fiksua, jos asiakkaat ovat pääosin suomalaisia, jotka asuvat Costalla vain talvikauden. Meillä on sekä sijaintimme, tuotteemme että markkinointimme ansiosta kansainvälisempi asiakaskunta, ja saamme hikoilla koko kesän töissä. Elokuussa tosin laitamme kiinni pariksi viikoksi, koska se on espanjalaisten lomakuukausi, mikä tarkoittaa, että myös bodegat ovat tavoittamattomissa.

Tuleva kesä on neljäs, jonka vietän Aurinkorannikolla. Ennen kuin muutin Espanjaan, kuulin monelta taholta: ”kesällä on sitten niin pakahduttavan kuuma, että sä pökräät sinne”. Ensimmäisenä kesänäni tein sen virheen, että kuvittelin voivani liikkua päiväsaikaan ulkona samalla tavalla kuin muinakin vuodenaikoina, mutta en sentään pökertynyt silloinkaan, kun sandaalin pohja suli kuumalla asfaltilla.

Kesä on rannikolla kostea, kuuma ja pistää etsimään varjoisat kävelyreitit ja marketit, joihin pääsee ilmastoidun parkkihallin kautta. Vettä tietysti juodaan rutkasti ja suolaista syödään surutta. Toissa kesänä autoin kaveria muutossa heinäkuun helteissä, kun yhtäkkiä tuli oksettava olo, veden lipittämisestä huolimatta. Kaivoin nopeasti pahvilaatikoista esille suolapurkin ja nielaisin hyppysellisen raakana. Muutamassa minuutissa olin taas voimissani.

Kesällä Costalla on pakahduttavan ja pökerryttävän kuuma suorassa auringonpaisteessa, tuulettomassa sopukassa. Kuka käskee polttamaan nahkansa ja kärvistelemään nestehukassa? Joka puolelta löytyy varjoja, kevyitä pitkähihaisia paitoja ja vilvoittavia merituulen henkäyksiä, joiden suojassa Costan kesä on hellivä, rentouttava ja juuri sopivan kuuma.

takaisin ylös

24.03.2010, keskiviikko

Viinitilaretki asiakkaiden kanssa on torstaina (huomenna). Sekä bodega että ruokailu maksetaan paikan päällä käteisellä. Lisäksi tarvitaan vaihtorahaa kassaan kolikkopuolelle. Keskiviikkona (tänään) siis pankkiin.

Ensin pankissa käy Jussi. Hänet ohjataan tiskille, jossa käteistä ei yleensä käsitellä lainkaan. Hyvää palvelua, täytyy sanoa! Jussi ääntää kuuluvalla äänellään, selkeästi: haluaisin suorittaa RE-integron (noston) ja laittaa viereen lapun, jossa on firman tiedot ja ”reintegro x €”. Virkailija lukee lapun ja pyytää nähdä Jussin henkkarit. Henkilöllisyys todetaan oikeaksi (EU-) ajokortista, jonka jälkeen pankkivirkailija kysyy, että missäs ne rahat sitten ovat? Jussi toistaa, että ei INgreso (pano), vaan REintegro. Jaa, REintegro, virkailijan ilme kirkastuu, no sehän sopii hetki vain. Virkailija katsoo ajokortin kanssa tilitietoja ja toteaa, että Jussi ei voi nostaa rahoja, koska hänelle ei ole merkitty tilille käyttöoikeutta. Jussilla on käyttöoikeus, mutta paha siitä on alkaa riidellä ilman kaikkien osapuolten (firmamme toimitusjohtajan ja pankin yritysasioista vastaavan) läsnäoloa.

Jussi vetää nopeat johtopäätökset ja tyytyy vaihtamaan rahaa. Hän antaa pankkivirkailijalle 50€ ja laskelman, jossa on 15 x 2€ ja 20 x 1€. Virkailija on hetken aikaa hämmennyksissä, koska ”näistähän tulee yhteensä vain 35€”. Onneksi Jussi on auttamassa yhteen- ja kertolaskussa, ja niin saadaan seteli muutettua kolikoiksi.

Pankki menee kiinni kahdelta eikä aukea enää uudestaan iltapäivällä. Jussi laukkaa kaupalle, ja 20 vaille minä lähden ravaamaan pankille kieli vyön alla. Saavun paikalle viittä vaille. Esitän asiani ja minua pyydetään todistamaan henkilöllisyyteni. Kysyn kumpi on kätevämpi, Tarjeta sanitaria (paikallinen sairausvakuutuskortti) vai (EU-)ajokorttini. Ei kumpikaan, pitäisi olla passi. Miksi? ihmettelen. Muistan elävästi, kuinka samassa pankissa työskennellyt virkailija kertoi minulle hymyillen, että tottakai EU-ajokortti on virallinen ja hyväksytty henkkari. Mutta nyt pitäisi olla passi kun siinä näkyisi NIE-numero sekä valokuva. Hetkinen vain, minun suomalaisessa passissani ei ole NIE-tunnusta, joka on Espanjassa ulkomaalaisille myönnettävä ns. sosiaaliturvatunnus. Tarjeta sanitariassa on NIE muttei kuvaa ja ajokortissa taas on kuva muttei NIE:tä.

Heittäydyn espanjalaiseksi, eli alan levitellä käsiä ja huomattavasti ääntä korottaen toistella: ”Miten tämä on mahdollista? Minulla on ollut tili tässä pankissa neljä vuotta! Huomenna firmallamme on retki, johon tarvitsen käteistä mukaan ja te ette ole enää tänään iltapäivällä auki! Verratkaa näitä kortteja toisiinsa! Tarjeta sanitariassa on NIE-numeroni ja ajokortissani on sama nimi sekä kuvani!” Tässä vaiheessa tiskin takana korttejani tuijottamassa on pankkineidin lisäksi kolme muutakin pankin työntekijää, joista jokaisen kanssa olen hoitanut firman asioita vuosien mittaan ties kuinka monta kertaa. Yksi heistä on jopa käynyt myymälällämme useaan otteeseen allekirjoituttamassa papereita. Kaikki tietenkin muistavat minut, mutta kun se passi pitäisi olla mukana.

Lopulta minut armahdetaan, ja ”tämä on vain oman turvallisuutenne vuoksi”-mutinan säestyksellä saan suoritettua noston. Kysyn sovittelevasti, käykö passin kopio henkilöllisyystodistukseksi? Ei käy, pitää olla alkuperäinen. Kun rahat ovat siirtyneet käsiini pahoittelen vielä, ettei minulla ollut passia mukana. Tässä vaiheessa en tietenkään vielä tiennyt, että 20 minuuttia aiemmin sama virkailija olisi antanut rahat Jussille ajokortin perusteella. Näin nopeasti maailma muuttuu.

takaisin ylös

19.02.2010, perjantai

”Miten suomalaisyrittäjä pärjää Espanjassa?”. Tai: ”Tuleeko suomalainen yrittäjä toimeen Aurinkorannikolla?”. Joskus jopa: ”Eihän tämä voi mitenkään kannattaa!”. Tässä kiteytettynä suorasukaisimpien (ei-Costalla-yrittäjinä-olevien) kommentteja neljän vuoden ajalta. Samoja kysymyksiä saattaa pyöriä myös ei-niin-suorasukaisten mielessä.

Ensimmäiseksi kysymyksissä särähtää korvaani se, että en ole kuullut niitä muiden kuin suomalaisten suista. Olen puhunut firmastani yli 10 eri kansallisuuden edustajan kanssa. Otan hieman takaisin – kerran eräs (huomattavan varakas) kuwaitilainen bisnesmies yritti urkkia yrityksemme tulosta yhtä töykeästi. Töykeältä se nimittäin tuntuu – en ole koskaan halunnut jakaa varallisuuteni yksityiskohtia muiden kuin kirjanpitäjäni, verottajan ja läheisimpieni kanssa. Tuskin kovin moni muukaan kokee, että tuntemattomien tai puolituttujen kanssa kommunikoimiseen kuuluisi toisen tulojen ja menojen utelu.

Osalla ihmettelijöistä on taustalla uteliaisuus, osalla huoli, osalla vertailu omaan työhistoriaan tai –tilanteeseen ja osalla vahingoniloisuus oletetusta huonosta menestyksestä. Aurinkorannikko on pienten yritysten pilkuttama. Tämän suuren ja erittäin kirjavan joukon tilanteesta uutisoidaan tämän tästä, ja useinmiten uutisointi keskittyy yritysten vaikeuksiin ja konkurssitilastoihin. Ehkä tämän uutisoinnin takia moni lakaisee mielessään kaikki Costan yritykset samaan kuoppaan tai uskoo tietävänsä mitä kulissien takana tapahtuu tai ei tapahdu, näyttivät ne ulos päin miltä tahansa.

Suomalaisten töksäytykset kertovat myös siitä, mikä asenne Suomessa on yrittäjyyteen: epäilevä, varovainen ja pessimistinen. Ehkä jopa pelokas, ainakin jos ottaa kirjaimellisesti lausahdukset: ”En minä vain olisi uskaltanut” tai: ”Olette kyllä rohkeita kun tänne lähditte yrittäjiksi”.

Olen avoimen ärsyyntynyt toistuvasti kuulemistani spekulaatioista, miten milläkin firmalla menee tai tulee menemään – ihmisiltä, jotka eivät kyseisissä yrityksissä ole töissä tai osakkaina. Tällä hetkellä puskaradio kertoo kahden suomalaisyrityksen elinkaaren päättymisestä ja kahden uuden alkamisesta. Kaikissa tapauksissa kahvikuppiaan kilistelevä tai lyhtypylvääseen nojaileva sivustaseuraaja tietää tismalleen mitä ja miksi, vaikkei olisi yrittäjiä koskaan tavannutkaan tai kuullut tavuakaan liiketoimintasuunnitelmasta. Lehti on lehti ja kahvila on kahvila, mikä niiden pyörittämisessä muka olisi niin ihmeellistä, ettei kaikentietävä sivullinen sitä pystyisi päässään tuosta vain räknäämään?

Olen todella iloinen joka kerta kun yrittäjä – olkoon sitten missä maassa tahansa ja minkämaalainen tahansa – pystyy elättämään itsensä työllään ja pikkuhiljaa kasvattamaan firmaansa. Maailma on täynnä kaatuvia ja nousevia firmoja. Mikä siinä on, että suomalainen niin helposti juuttuu niiden kaatuvien märehtimiseen ja on valmis hautaamaan yritysten alutkin, varsinkin kun ne ovat joidenkin toisten yrityksiä?

takaisin ylös

15.02.2010, maanantai

Kävin sataman johtajan, Miguelin, kanssa perjantaina pitkän keskustelun sataman yrittäjien tilanteesta. Satamassa on nopeasti laskemalla kolmisenkymmentä ravintolaa ja baaria, joissa vaihtuvuus on suuri. Muita kuin ravintoloita täällä on muutama: me, maalikauppa, sukellus- ja purjehdustarvikeliike, risteilylippuja myyvä toimisto, pöytäliina-/korukauppa ja parturi.

Yksi isoimmista sataman yrittäjien ongelmista on, että turistit eivät edes tiedä sataman olemassaolosta. Alas satamaan pääsee valumaan Paseo Maritimolta (rantakatu) kahta pientä katua pitkin, mutta kummankaan kohdalla ei ole viitoitusta ”Fuengirolan huvivenesatama: ravintoloita, baareja, erikoiskauppoja. Tervetuloa!”. Erityisesti kesät ovat satamalle hankalia, koska Paseolla parveilevat turistit ovat kaupungissa tyypillisesti vain viikon, maksimi kaksi, eivätkä he tiedä kaupungista muuta kuin sen mikä sattuu nenän eteen osumaan.

Meitäkin asia kosketti viime kesänä, ja nyt seuraavan kesän lähetessä asia taas mietityttää. Rannikolla talvehtivat vakkariasiakkaamme ovat kuka missäkin, eikä rantakadun viikkoturistivirta löytänyt satamaan. Lisäksi kesä 2009 oli yleisestikin ottaen surkea, voimallisen laman takia.

Miguel oli samaa mieltä sataman huonosta infosta, mutta kertoi myös asian toisen puolen. Erilaisia opaskylttejä ja -kirjasia, flyereitä ja turistikarttoja on vuosien mittaan testattu, mutta jokainen yritys on kaatunut yhteen ja samaan vastoinkäymiseen: juuri, kun luvat milloin millekin opastukselle on saatu ja opasteet levitetty hotelleihin tai ruuvattu katujen varsille, joku sataman yrittäjistä on rikkonut annettuja sääntöjä ja hermostuttanut lupien antajat. Toisin sanoen mokannut pikkutöpeksinnällä laajemmat hyvät aikeet. Luvallisten kylttien viereen on ilmestynyt kaikenmaailman Bob’s Bar –raapustuksia tai terasseja on hivutettu tuplakokoon sallituista.

Yksi ongelma yli muiden on tietysti se, että Fuengirolassa (kuten koko Costalla) baareja ja ravintoloita on monikymmenkertaisesti liikaa. Kaikille ei mitenkään riitä asiakkaita, ei, vaikka parhaimpina vuosina sesonkiaikaan alueelle saapuu miljoona turistia. Kaksi-kolme kuukautta suht aktiivista kaljan myyntiä ei pidä firmaa pystyssä vuoden ympäri. Rauhallinen Miguelkin kiihtyi kun pääsi vauhtiin. ”Todo el mundo (suom. kaikki) tulevat rannikolle ja perustavat baarin! Satamassa pitäisi olla baarikiintiö, joka olisi alle puolet nykyisten baarien määrästä! Monet britit ostavat baarinsa netin sivustojen perusteella, missä on kivoja kuvia ja myyvät tekstit, mutta käytännössä paikat ovat rotankoloja joissa ei käy kukaan!”.

Joku onneton oli syksyllä maksanut pelkästään traspasoa (suom. liiketoiminnan siirtomaksu) 30.000€ alle 30 neliön kokoisesta baari-ravintolasta. Päälle kuukausivuokra, avauslupa ym. byrokratian loputtomat leimatut, hinnakkaat paperit. Sijainti oli vuokraajan mukaan ”Fuengirolan vilkkaassa, turistien suosimassa huvivenesatamassa”. Baari meni konkurssiin puolessa vuodessa. Ei siinä olisi auttanut edes peltihärän* kokoinen mainoskyltti.

Keskustelun jälkeen ymmärsin paremmin sataman ja kaupungin nihkeyttä avittaa sataman aluetta edes pienillä Satama ja nuoli oikeaan suuntaan –kylteillä.

*Espanjassa on n. 80 pienen kerrostalon korkuista peltihärkää, jotka seisovat isojen teiden varsilla tai muilla näkyvillä paikoilla.

takaisin ylös

27.01.2010, keskiviikko

Pahoittelen superpitkää taukoa Viinikauppiaan päiväkirjassa. Kulisseissa ollaan ahkeroitu tiiviisti, ikävä kyllä nettisivuston kustannuksella.

Parhaillaan työn alla ovat kevään viinitilaretket, joita varten kävimme lauantaina tutustumassa kahteen Rondan seudun tilaan, jotka suostuvat ottamaan vastaan isompia ryhmiä. Kiireiden vuoksi vierailumme sovittiin vasta perjantaina iltapäivällä, ja oli todella onni, että saimme niin lyhyellä varoitusajalla mennä kylään. Suurin osa viinitiloista – myös nämä kaksi – ovat viikonloppuisin ”kiinni”, eli tilalliset ovat muualla kuin bodegalla. Seuraavassa kuvaus toisesta vieraillusta, erittäin modernista, mutta boheemista Descalzos Viejos-tilasta ja sen omistajasta.

Bodega on rakennettu 500 vuotta tyhjänä olleeseen munkkiluostariin, n. 15 minuutin kävelymatkan päähän Rondan länsireunalta. Ikävä kyllä lauantaina tuli vettä kuin saavista, joten matkasimme autossa, emmekä voineet ihailla bodegan pihalta aukeavaa huikaisevaa näkymää kuin minuutin, pari. Sen verran, mitä hyytävässä kaatosateessa sieti. Bodegan pihalta laskeutuu jyrkkä rinne Rondan laaksoon, joka on rehevä ja symmetristen viljelypalstojen tilkuttama. Sekä pihalla että rinteessä kasvaa ikivanhoja avokado- ja oliivipuita.

Itse rakennuksessakin oli kuitenkin ihastelemista. Tynnyrikypsytyssali on restauroitu entiseen kappeliin, jolla on korkeutta arviolta kymmenen metriä ja jonka päätyä komistavat konservoidut, mutta sopivasti rustiikkisiksi jätetyt maalaukset. Bodega valmistaa viittä viiniä, jotka kaikki on huippuhyviä, mutta myös huippuhintaisia.

Tilan meille esitteli Flavio Salenzio, italialaisjuurinen malagalainen. Hän on n. kolmevitonen arkkitehti, joka osti arkkitehtikaverinsa kanssa luostarin rauniot ja maapläntin sen ympäriltä kymmenisen vuotta sitten. Siihen aikaan paikka oli toki halvempi kuin nyt, mutta rahaa restauroimistöihin ja huippulaatuisten viinien valmistustiloihin on sittemmin uponnut tolkuttomia määriä.

Kirjoitan rahasta tällä kertaa näin suoraan, koska Flavio itse otti sen puheeksi. Vesisateessa hytisemisen ja bodegakierroksen jälkeen istahdimme alas, ja Flavio haki meille pienet copat (lasilliset) tilan makeaa viiniä, joka ei ole myynnissä, mutta valmistetaan omistajien omaksi yksityiseksi herkuksi. Aloimme puhua tarkemmin tulevasta mahdollisesta vierailusta ryhmän kanssa, ja yhtäkkiä Flavio yltyi palopuheeseen, jossa haukkui ”isot matkatoimistot, jotka puhuvat vain rahasta ja haluavat tuoda bodegalle mitä tahansa japanilaisryhmiä, joita viinit eivät edes kiinnosta”. Hän sanoi kieltäytyneensä useat kerrat 50 hengen lössistä, vaikka ”ne olisivat olleet valmiit maksamaan 30€ per nuppi”. Tehokas bodegakierros viininmaisteluineen kestää n. kaksi tuntia. Flaviolla ei ilmeisesti ole pikkurahan puutetta.

Mutta mutta; Flavio oli kuitenkin hyvin halukas puhumaan rahasta, vaikkei hän matkatoimistoilta sitä suvainnutkaan. Ryhmän visiitistä hän ottaisi 18€ per nenä, ja hintaan kuuluisi (vain) kahden viinin maistelu. Hänellä oli esittää monimutkaisia kaavioita siitä, miten vierailun hintaa voitaisiin laskea, jos me ostaisimme - sanotaan vaikka 50-100 laatikkoa - hänen viinejään. Ilmeisesti rahasta puhuminen oli ikävää vain, jos joku yritti tinkiä hänen (huomattavan korkeista) hinnoistaan.

No, ei tämä mitään, bodega on poikkeuksellinen, ja olemme valmiita leikkaamaan omasta katteestamme, jotta saamme vietyä sinne porukan. Sanoin sitten, että ok, lähetän yksityiskohdista sähköpostia varmaankin tulevalla viikolla. Flavio alkoi heiluttaa käsiään: ”Ei ei, soita mieluummin! Puhelinkeskustelussa saa aina paremmin käsityksen toisen ajatuksista ja siitä, missä mennään”. Hän paljasti, että esimerkiksi edellispäivänä kun olin soittanut, hänelle oli tullut tunne, että tästä seuraisi nyt jotain hyvää ja otti meidät vastaan tuon tuntemuksen vuoksi. Jos ”fiilis” ei olisi ollut kohdillaan, hän olisi vedonnut kiireisiin, esimerkiksi menossa olevaan muuttoonsa eikä olisi tullut lauantaina paikalle. Muutto ei edes olisi ollut tekosyy. Flavion jeeppi (jolla tulimme Rondasta bodegalle) oli täynnä muuttolaatikoita.

Onneksi Flavion ”fiilis” puhelinkeskustelustamme sekä visiitistämme oli hyvä. Muuten olisi tämäkin ihme ja nämäkin ihmeelliset selostukset jääneet näkemättä ja kuulematta.

takaisin ylös